Luopumisesta

En ole koskaan osannut luopua mistään helposti ja kevyesti. En edes asioista, ihmisistä tai tilanteista, jotka ovat olleet minulle selvästi haitallisia. Haluan aina olla varma siitä, että irrottaminen ei vie minulta jotain mystistä mahdollisuutta, kaiken hyväksi kääntävää tilaisuutta, joka kuitenkin hyvin harvoin odottaa kuukausia elämääni kurjistuttaneen taipaleen viimeisen mutkan takana. Irrottaminen ja irtautuminen muistuttavat liian paljon luovuttamista, jota kammoan. Edelleen: siitäkin huolimatta, että tajuan elämänlaatuni parantuneen useammin kuin kerran siitä syystä, että lopulta tajusin luovuttaa ja antaa olla.

Ajoissa luovuttaminen on taito, jota minulla ei ole, ja kunnioitan vilpittömästi niitä, jotka siihen kykenevät. Opiskeluaikoina tein ajoissa luovuttamattomuudesta mahtavan itseruoskintaspektaakkelin joka syyslukukausi ahtamalla lukujärjestykseni tupaten täyteen 'mahdollisesti mielenkiintoisia kursseja', usein päällekäisiäkin. Siinä sitten kärvistelin kuukausia mahdottoman urakkani alla, vaikka harkitsin yleensä lokakuusta alusta asti täysin turhiksi ja tylsiksi osoittautuneiden kurssien keskenjättämistä, keskittymistä olennaiseen ja stressitason laskemista. Mutta mitä, jos? Ehkä tämä muuttuukin mielenkiintoiseksi. Ehkä tästä on kuitenkin jotain hyötyä joskus. Ja eniten: mitä järkeä on luovuttaa tässä vaiheessa, kun tätä tuskaa on enää jäljellä korkeintaan X viikkoa (tai kuukautta)? 

Epäilemättä maisteritutkintoni laajuus herättäisi turhautunutta suuttumusta nykyisen koulutuspolitiikan linjaajissa, vaikka alitin tiedekunnan keskimääräisen valmistusmisajan melko reilusti. Epäilemättä opiskeluaika olisi ollut hyvä mahdollisuus harjoitella luovuttamista ja ajoissa luopumista, jonka oppiminen olisi todennäköisesti säästänyt minut useaan otteeseen liiallisen punninnan aiheuttamalta stressiltä ja ahdistukselta. Toimikoon ahdistus aasinsiltana varsinaiseen asiaani: luopumiseen, jossa luovuttamiselle ei edes ole tilaa. Luopumiseen, jolle ei ole vaihtoehtoja, vaikka olisi tuskin koskaan ollut vastahakoisempi irrottamaan otettaan.

Koirani kuolee pian.

Virke tuntuu ja näyttää hyvin absurdilta, sillä kuoleva koirani painii parhaillaan lähes itsensä kokoisen pehmoeläimen kanssa olohuoneen matolla. Lähes samalla innolla kuin reilut 9 vuotta sitten. Ikä ei ole päällisin puolin koiraani pystynyt. Ikä ei näy olemuksessa eikä olemassaolon ilossa tai intensiivisyydessä. Silti paperilla lukee: elinaikaa maksimissaan 40 viikkoa, erittäin todennäköisesti vähemmän ottaen huomioon syövän aggressiivisen etenemisen. Ja 40 viikosta on jo kulutettu kymmenen.

Ei se toisaalta niin absurdia ole: aina kun koira nukkuu selällään, pystyn silmämääräisestikin näkemään kuinka nopeasti ihonalaiset kasvaimet ovat laajentuneet. Osa piirtyy jo selvinä kohoumina vatsan nahkaa vasten niissä kohdissa, joista kasvaimia aluksi leikkauksella, ja toisella leikkauksella, poistettiin. Ja niissä kohdissa, joista leikkausta ei enää edes harkittu, kun sekä eläinlääkäri että minä luovutimme onnistumisen mahdollisuuksien olemattomuuden edessä. On ehkä enää kysymys viikoista, tai pahimmillaan päivistä, jolloin koiralle toistaiseksi tuskattomissa paikallisissa kasvaimissa lymyilevä tuholainen leviää sisäelimiin, todennäköisimmin kuulema keuhkoihin. Silloin luovuttaminen loppuu ja luopuminen alkaa.

En kykene luopumaan vielä. Pääosan ajasta yritän teeskennellä, että kaikki on kunnossa, koska koira selvästikin voi vielä hyvin, on oma energinen itsensä. Vain häviävän pienen osan ajasta yritän pakottaa itseäni valmistautumaan, miettimään koiratonta syksyä ja talvea, jolloin rapun eteen ei kasaannu parittomia sormikkaita ja lapasia. Ja kesää, jolloin en automaattisesti paina mieleeni niitä jalkakäytävien ja kävelyteiden kohtia, joihin hetkeksi herpaantunut juhlija on tipauttanut pullon tai pari. Tai päiviä, jolloin en voi enää olla varma, että kaikesta huolimatta elämässä on kuitenkin jotain hyvää jäljellä. Määrättömästi vilpitöntä iloa, taukoamatta heiluva häntä, kumisaapaslenkkejä surkeassa kelissä, lenkin jälkeen viereen sykeröitynyt kostea karvakäärö ja turkkiin tarrautuneita takiaisia. 

Sellaisen ajattelu nimittäin kuristaa, tuntuu työntävän keuhot tyhjiksi ilmasta. Kasvojen lihasten hallinta katoaa, eivätkä nykivät lihakset rentoudu käskyttämällä. Sellaisen ajattelu johtaa pohtimaan, tajusinko nauttia näistä vuosista tarpeeksi. Ja nauttiko koira, oliko se onnellinen (ainakin se näytti onnelliselta, ja näyttää yhä, mutta niihin koirat aina näyttävät)? Sellaisen ajattelu laittaa ihmettelemään, miksen tajunnut varautua tähän; luopumiseen, joka tuli aivan liian pian. Minä olin uskonut, että meillä on vielä vuosia jäljellä. Ja nyt niitä ei olekaan, ei edes yhtä.

Väärässä oleminen ei ole koskaan tuntunut näin musertavalta.