sunnuntai 21. lokakuuta 2012

Sohvaurheilua

Mukakuumeisena, eli alilämpöisenä, arvon sohvalla, voinko lähteä illalla juoksemaan. Todennäköisesti ei pitäisi, koska olo on kaikkea muuta kuin normaali. Siinä tapauksessa on myös parasta välttää tämä biisin kuuntelua:



Jotakuinkin innostavinta lenkkimusiikkia tällä hetkellä, koko Belong-levy. Tuskin maltan odottaa, että pääsen notkumaan bändin tahdissa marraskuussa Korjaamolle. Etenkin, kun kylkiäisenä tulee suomalainen suosikki Black Twig, jonka keväällä ja kesällä nähdyt livekeikat olivat toinen toistaan parempia. 

Lähestyvä talvi ja tämä synkkä, sateinen loppusyksy eivät innosta. Yritän keksiä kaikenlaista pienempää sekä suurempaa odotettavaa ja tehtävää, että kesällä (heikohkosti) tankatun aurinkoenergian höyryt riittäisivät kevääseen asti. Kaikkein eniten haluaisin ostaa menolipun jonnekin (ehkä Aasiaan) alkutalvelle. Mutta koska ihan kaikki suunnitelmat, aikataulut ja halukkaat palkanmakasajat loistavat vielä poissaolollaan, en voi kuin haaveilla pistäväni osan minimaalisista säästöistäni sileäksi ja viettäväni muutaman kuukauden kiertelemällä jossain, missä lumi on luonnonmullistus. Tai suunnitella oikeastaan. Suunnitelman asteella nimittäin jo ollaan. Karttaa on katseltu pitkään, ja useampaan otteeseen.

tiistai 16. lokakuuta 2012

Musta ja kaikki muut kirkkaat värit

Miten se aina meneekin niin, että kun ahdistaa tai surettaa, onnistun itse jotenkin väistämättä lisäämään negatiivisia kierroksia ajattelukoneeseen. Miksen osaa korvata negatiivisia ajatuksia positiivisilla? Tai osaan nykyään, mutta vieläkin ennen sitä korvaan negatiiviset ajatukset, ennen niiden positiivisten esiin kaivamista, vielä negatiivisimmilla. Kunnes on pakotettava itsensä näkemään muutakin kuin mustan eri sävyjä, joita toki riittää: musta, mustempi, mustin.

Jonkinlainen defenssimekanismi se on, että kun sairaalassa oleva mummo surettaa ja oma lapsellisen pelokas suhtautuminen mummoon ennen sairaalaan joutumista hävettää, on helpompi ajatella vaikka sitä, kuinka vanhalta ja rähjäiseltä näyttää. Tai paksulta. Alkaa suunnitella kuntokuuria. Täyttää kalenteri kahvakuulilla ja juoksulenkeillä. Ostaa helokkiöljyä, vitamiineja ja kalaöljykapseleita. Keskittyä ajattelemaan jotain, jonka hallintaan voi edes kuvitella pystyvänsä, vaikka vuosien varrella hiljakseen löystynyt nahka ja hidastunut aineenvaihdunta sekä tukeva, riippuvuuteen perustuva rakkaussuhde sokeriin nauravat makeasti hallinnan illuusiolleni. Samalla aseella yritän myös kukistaa kauhistustani siitä, että kohta (tai juuri nyt, mutta ei paineita!) olisi aika antaa toiselle ihmiselle enemmän tilaa elämässäni. Epävarmuuden tunne, joka syntyy ajatuksesta, että jollain muullakin olisi merkittävästi mahdollisuuksia vaikuttaa mielialaani ja tunteisiini, ei kuitenkaan poistu spinning-tunnilla tai sivujen mittaisen, loppuvuoden kattavan to do -listan kirjoittamisella.

Omaan napaan tuijottamisella on turhan huono kaiku. Sitä pitäisi tehdä useammin. Itselle esitetyistä miksi-kysymyksistä pitäisi tehdä rutiini. Vastauksia tulisi vaatia itsepintaisesti, mutta itselle pitäisi ymmärtää myös antaa kärsivällisesti aikaa vastata kysymyksiin. Lähestyvän kuoleman kohtaamisesta ei tarvitse tulla yhtä helppoa kuin lähes olemattomien rasvakerrosten hävittämisestä liikuntaa lisäämällä, mutta se ei olekaan asian ydin. Oleellista on kysyä miksi kuolema ahdistaa minua? Miksi näin paljon? Miksi juuri nyt paljon enemmän kuin aikaisemmin? Tai miksi on niin vaikea olla kontrolloimatta tunteitaan? Miksi heittäytyminen ei onnistu, ei nyt eikä koskaan aikaisemmin? 



Vastaaminen on vaativaa, eikä siihen riitä yksi ilta, tai kaksi. Eikä edes maailman ihanin loma Roomassa maailman ihanimmassa seurassa (johon on syytä kuitenkin palata lähiaikoina!). Hyvä lähtökohta lienee kuitenkin sen tajuaminen, että itsensä piiskaaminen ja negatiivisessa valossa tarkasteleminen on huono ratkaisuvaihtoehto kaikkiin ongelmiin. Parempi lähtökohta on kiittää itseään siitä, että osaa toimia hyvän lähtökohdan valaisemana ja kääntää ajatukset johonkin muualle. Vaikka niihin vaikeisiin miksi-kysymyksiin. Tai siihen, että kaikesta huolimatta on ison osan ajasta ihan kelpo tyyppi, joka haluaa hyvää itsensä lisäksi myös muille ihmisille.

Ettei tästä muodoistuisi läpensä saarnaavaa ja (muka)opettavaista kirjoitusta, vaihtoehtoisesti voi miettiä myös sitä, miksi aloin orjallisesti käyttää töissä naisten vessaa sen jälkeen, kun joku poisti entisen työntekijän ripustamat unisex-kyltit. Aikaisemmin käytin rutinoituneesti nykyistä miesten vessaa. Jos latu on vedetty, sitä pitkin pitää hiihtää?